KURA
RY:n arkivuoden startanneen ”Friday Rocks”-tapahtuman aloitti
omien sanojensa mukaan maailman rumin ja lihavin bändi ,
”Guisers Of Downtown”
Iso,
rosoinen rock houkuttelee välittömästi lavan edustalle
joukon innokkaita heti ensimmäisestä biisistä lähtien,
muunkin asiakaskunnan valuessa vääjäämättömästi
tarkastelemaan tätä mutaan ja kuraan dipattua outolintua.
Kaikin
puolin pätevä, rohkeita sekä omaperäisiäkin
ideoita omaava raskas, rosoinen rock ottaa tilan kuin varkain
omakseen
Koruton,
lakoninen jopa hiukan kyyninen olemus, jota bändi henkii, on,
jos ei muuta, niin ainakin vaikuttavaa. Välillä syntyy olo
että nämä biisit soivat jonkin kuvitteellisen,
henkisen alakaupungin kaduilta. Omalla kierolla tavallaan aivan
pohjattoman surullista musiikkia;
”Soitetaan
rokkia, pidetään hauskaa vaíkka elämä on
ihan pelkkää paskaa.”
Keikan
ehdottomaksi kliimaksiksi nousee, kuten pitääkin, sen
päätös. Viimeisenä virtenä veisattu ”Dead
City Rollers” tihkuu jotain aivan maagista, harvoin mikään
biisi tulee näin sydämestä.
Aivan
jäätävän hyvä lopetus joka jättää
yleisön janoamaan lisää.
Seuraavana
lavan valtaa huuliharppu tanassa Muddy Bones.
Jotain
yhtyeen esityksestä kertonee, että allekirjoittanut on
kirjoittanut muistilehtiöönsä sanan ”meininki” eri
muodoissaan puoli tusinaa kertaa; sen verran viihdyttävää
katseltavaa noiden silinteripäiden liikehdintä
lavalla on. Biiseissä
on mukavan rento bluesahtava pohjavire, vaikka rockahtavalla
väännöllä periaatteessa mennäänkin.
Tätä vaikutelmaa vahvistaa aikaisemmin ohimennen mainitut
”michael-monroe-henkiset ”huuliharppulurautukset, jotka ainakin
herättivät yleisön sähäkkyydellään
Keikan
loppupuolella lavalla alkaa tapahtua vaikka minkä muotoista
hassunhauskaa pyörähtelyä soittimet vaihtavat
omistajaa ja mikkiin eksyy muitakin kuin bändin jäseniä.
Lopputulos ei kuitenkaan ole läheskään niin
myötähäpeää aiheuttava räpistely kuin
tällaiset viritelmät tuppaavat yleensä olemaan;
kitaristi mr. Jonesin laulusuoritus on jopa hämmentävän
hyvä. Kummallista.
Loppuun
nämä vekkulit repäisevät suorastaan härskin
hittikimaran, Hassisen Koneesta Ramonesiin. Sanokaa mitä
sanotte, mutta Hey Ho (Let's Go):ta parempaa päätösbiisiä
saa tosissaan hakea tämän maailman muusikoiden hoveista.
Ei
mitään valittamista, olkaatte viihdytetyt.
Illan
päättää kovassa nosteessa oleva The Riot
Soul.
Ammattimaisella
otteella yleisöä viihdyttävät pääkaupunkiseudun
rokkikukot heittävät hetkellisestä yleisökadosta
huolimatta täysin suuremmillekin lavoille kelpaavan keikan,
jota ei häiritse edes virvelin hajoaminen keikan alkuvaiheessa;
iltama vedetään loppuun käteen jaetuilla korteilla ja
kehtaan väittää, että ne ovat kyllä
perkeleen hyvät.
Järvenpään
neidoilla on kyllä ongelmia tämän yhtyeen lavakarisman
kanssa.
Varsinkin
vokalistille täytyy antaa erityismaininta yleisön
(kuvainnollisesta) ottamisesta, virvelin hajoamisesta syntynyt tauko
täytetään luontevasti sujuvalla stand-upilla ilman
jäätymisen hiventäkään. Hattu päästä.
Musiikillisesti
keikka on, kuten muiltakin aspekteiltaan, erinomaisen moitteeton
ammattitason vetäisy.
Tarttuva,
rokkaava materiaali pitää otteessaan koko keikan ajan,
vaikka ns. herkkupaloja ei turhia säästelläkään;
uusi single-biisi lohkaistaan heti ensimmäisenä biisinä,
mikä kertoo jotain bändin itseluottamuksesta. Yleisö
pysyy bändin otteessa loppuun asti rutiinilla ja viimeisten
sointujen raikuessa iltaan harva voinee valittaa perjantai-iltansa
laadusta.
Ensi
kertaa odotellessa.
Leevi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti