Perse!
Erinäisistä aikataulullisista ja tietoteknisistä ongelmista johtuen Paskamakasiini oli hetken hiljaa ensimmäisen artikkelin jälkeen, mutta näin syksyn saapuessa työnnetään tämäkin viihdytyksen venho vankasti vesille. Paskamakasiinin jo perinteeksi muodostuvan demodumauksen aloittaa helsinkiläinen vanhan koulun rässiä veivaava nelikko Repression uunituoreella demollaan ”Repression”.Viidakkorumpu kumisee, että pojat saivat tämän paketin vastikään levitykseen 7”-vinyylin muodossa. Perinteet kunniaan.
Repressionin veivaamisesta jää päällimmäisenä käteen
soitosta välittyvä fiilis; bändi tuntuu olevan tukevasti mukavuusalueellaan jasoittamisen ilo välittyy vahvasti yhtyeen soitosta. Nuorella, energisellä otteella mennään, jos
nyt ei aina järin tiukasti, niin ainakin suhteellisen sujuvasti eteenpäin.
"Repression"
lähtee käyntiin avausraita ”I.S.T.N.A”:lla, puolentoista minuutin instrumentaali-kaahauksella,
jonka jälkeen kuulijalle ei jää minkäänlaista epäselvyyttä musiikin tyylilajin
suhteen. Soittimia paiskotaan vimmalla juuri siellä operatiivisen soittotaidon nopeudellisilla
ylärajoilla, paketin kuitenkin pysyessä suhteellisen suoraselkäisesti kasassa. Samoissa merkeissä siirrytään
jouhevasti ”Exterminationiin”, levyn ensimmäiseen ns. ”oikeaan” kappaleeseen,
jossa basisti-laulaja Jimenez suvaitsee avata turpansa ensimmäistä kertaa.
Mikäs
siinä aukoessa, tyylilajille sopiva haukahtelu tuntuu olevan herralla ihan
passelisti hallussa.
Demon kolmas biisi ”Revelations of Death” on biisinelikosta
sävellyksellisesti ehkä mitäänsanomattomin; biisi sujahtaa korvien läpi
jättämättä sen suurempia kiehtovia muistijälkiä. Päätöskipale, nimibiisi ”Repression” onkin
sitten jo mielenkiintoisempi tapaus; biisi pysyy suhteellisen pitkästä
kestostaan, monista ja erityylisistä osistaan huolimatta hyvin kasassa ja sävellyspuoleltakin löytyy muutamia
hyviä riffioivalluksia. Hyvä näin.Miinuspuolelle demosta jää ehkä merkittävimpänä soittamisen huolimattomuus, ehkä jopa laiskuus; Kitaristit eivät tunnu löytävän järin tiukkaa yhteistä säveltä keskinäiseen soittoonsa, mikä latistaa sinänsä tiukkoja riffejä huomattavasti. Perusriffittelyn ohella varsinkin sooloissa tuntuu olevan seuraavalle äänitteelle petrattavaa; muutamina hetkinä rehellisesti sanoen herää epäilys äänitystilanteessa soolokitaristin veressä mahdollisesti sijainneista promilleista.
Tästä huolimatta pitkässä juoksussa suuhun jäävä maku on hyvä. Repressionissa on potentiaalia ja tämän
potentiaalin lunastaminen ei vaadi pojilta mitään muuta kuin kovaa
treenaamista. Biisintekotaitoa, asennetta ja iloa löytyy ilmiselvästi ja tällä
kolmikolla on hyvä lähteä ponnistamaan vaikka mihin.
Hyvä tästä tulee. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti