sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

1. HAASTATTELUSSA: MUDDY BONES



Hiekkaa.

Loputtomasti hiekkaa, kukkuloita, kitukasvuisia pensaita. Seison nauhurini kanssa kahdestaan keskellä paahtavaa aavikkoa, jonka läpi kukaan tasapainoinen kaveri ei edes ajaisi. Kuitenkin hiekkaan on mutaisin luin merkattu reitti, jota olen seurannut siitä lähtien, kun hikinen ja viinanhajuinen meksikaani minut sen alkupäähän jätti ja kaasutti vauhdilla pois ruosteisella kubelwagenillaan. Siitä on tunti. Kaksi. Ehkä kolmekin. En voi tietää, ajantaju katoaa aavikolle.

Reitti johtaa pienten kukkuloiden varjostamaan laaksoon, jonka pohjalla on ränsistynyt rakennus, jonka portinpieliä koristaa kaksi auringossa kuihtunutta lampaankalloa. Väristys käy lävitseni, kun kuljen niiden välistä kunniakujaa.
Kuka perkele täällä viettää kesälomaansa?

Rakennuksella on kuisti, muutama pöytä täynnä tyhjiä pulloja, nurkassa kasa luita, mutaisia, samoja joita olin nähnyt reitillä. En halua tietää minkä luita. Tai kenen.
Kuistia  kiertää haalistunut aita, jonka päälle on kerääntynyt kalkkarokäärmeitä lekottelemaan katoksen varjoon.
Ne sihisevät hiljaa, kun yritän hiippailla kuistin halki ovelle. Muutama nostaa päätään uteliaasti, yksi alkaa kalisuttaa häntäänsä. Syöksähdän eteenpäin, tempaisen oven auki ja ryntään sisään.

Menee hetki ennen kuin silmäni tottuvat pimeään ulkona helottavan auringonpaisteen jälkeen. Hetken päästä erotan nurkassa hahmon, ja kuulen vaimean kuorsauksen. Astun lähemmäksi, tervehdin ja esittelen itseni kuuluvaan ääneen.
Mr. Jones, Muddy Bonesin kesälomaansa viettävä kitaristi herää, tervehtii ja hetken päästä jopa muistaa, miksi minä olen saapunut tänne jumalan selän taakse; olemme sopineet pienestä juttutuokiosta aiheesta Muddy Bones.
Mr. Jones, parantaa asentoaan, avaa punaviinipullon ja alkaa kertoa.
Mr. Jones: ”Kaikki lähti siitä, että meillä oli Peten ja Daven kanssa jo ennen tätä hajoamassa oleva bändi (Tragic Gunns, toim. huom) , hajoamassa; ei vain tuntunu oikealta, ei synkannut bändin kesken ja sitten oli erimielisyyksiä siitä, millaista musiikkia me halutaan tehdä...
Dave oli sitten tutustunut tämmösiin kavereihin kuin Jonsku ja Vänski ja halusi sitten perustaa niiden kanssa bändin ja halusi mut ja Peten siihen messiin; totta kai me lähettiin.     

Se lähtikin sitten niin hyvin käyntiin, että päätettiin, että vitut TG:stä, se on Muddy Bones nyt.”

Koska sekä  allekirjoittanut että Mr. Jones ovat erittäin epäpäteviä genreluokittelijoita, päädyimme yhteisellä päätöksellä perinteisten kankeiden ja mitäänsanomattomien sanakollaasien sijaan kuvailemaan yhtyeen musiikkia ja olemusta aistihavainnoilla, hajuilla ja hallusinaatioilla.   
Mr. Jones: ”Se haisee viiniltä. Punaviiniltä.”, runoilee Jones. ”Läikkynyttä, väljähtynyttä punaviiniä, joka silti maistuu valkkarille.” Jones pohdiskelee hetken, ja lisää sitten lisää vielä virnuillen;
”Ja tämä tuoksu on peräisin spurgusta, joka aamuyöstä makaa kadulla ja soittaa huuliharppua!”

Voisiko sitä paremmin sanoa?



Jonesin kanssa jutellessa ei tämä kuvailu tunnu mitenkään yllättävältä; taiteilija ottaa rennosti, jää välillä pitkäänkin pohtimaan sanottavaansa ja pitää nesteytyksen huolellisesti kunnossa. Punaviinillä, totta kai.

Huomautan Jonesille tästä samankaltaisuudesta miehen ja bändin välillä ja ajaudumme juttelemaan bändin merkityksestä miehelle itselleen.
Mr. Jones. Yllättävän paljon tämä merkkaa mulle, se on sitä mitä oon pitkään halunnu, soittaa rokkia, just sillä tyylillä kun ite haluan ja just oikeiden jätkien kanssa.
Ei voi parempaa toivoa.  Ne on todella hyviä frendejä, meillä on semmonen yhteys..bändin yhteishenki on vaan niin hyvä me ollaan aika erottamattomia.” ”Velikultia.”, Jones lisää ja virnistää. ”Ehdottomasti iso osa tämänhetkistä elämääni.”

Erämaan tuuli ujeltaa pitkin pölyistä, hehkuvan kuumaa autiota. Tyhjät punaviinipullot kalisevat kilpaa käärmeiden kanssa. Hiki otsallani sitoutuu pölyyn silmänräpäyksissä. Jones virnistää pirullisesti, naurahtaa ja ottaa huikan punaviiniä.
Nykyään monet aloittelevatkin yhtyeet ovat vaivihkaa siirtyneet internetaikaan; digitaalisilla musiikkiohjelmilla tehtyjä kappaleraakileita pallotellaan pitkin internetin valtaväyliä bändin jäsenten kesken ja treenikämpällä käydään käytännössä vain ”soittamassa livenä” nuo MIDI-höttöiset perkeleet.

Miten mahtaa Muddy Bonesissa tapahtua biisien konkreettinen rakentuminen?
Mr. Jones: ”Biisinteko menee meillä sillä lailla, että joku, jolla nyt jonkuntyyppisiä ideoita, riffejä, sointukulkuja tahi sanoja sattuu olemaan, tekee pohjan biisille joka viedään treenikselle ja sovitetaan siellä yhdessä.”

Jones nesteyttää ja haeskelee hetken ajatuksiaan.
”Välillä biiseistä tuleekin todella erilaisia kuin niistä alun perin piti tulla. Tehdään vaan sillä tavalla, mikä miellyttää.”

Kirjoitatteko biisejä jollain tavalla ylös?
Ei. Ei kirjoteta. Ne on siellä päässä. Sanoja ja joskus sointukulkuja, mutta ei ikinä mitään nuotteja/tabeja.

Haiskahtaa äärimmäisen rehelliseltä rokkimeiningiltä. Virkistävää.

Hyttyset ja muut parasiitit syöpyvät ihokerroksiini, kutisee perkeleesti. Sisällä on kuuma kuin helvetissä, hiki alkaa pikkuhiljaa voittaa lämmön, ja kostuttaa selän suolaiseksi.  Tuo kaksimetrinen naarasmagneetti ei moisesta hätkähdä, siemailee viiniään. Tarjoaa minullekin.

Otan huikan, ilman muuta.

Eli treenikämpällä tulee vietettyä reilusti aikaa?
Mr Jones: ”Kausittain. Ollaan oltu puoli vuotta ilman vakituista basistia, joten ollaan oltu vähän jäissä. Nyt kuitenkin on taas lähtenyt sulamaan kun joukkoon hurjaan on liittynyt basisti, Pietari.
Sitä ollaan etsitty pitkään ja vihdoin löytyi jätkä joka oikeasti kuuluu tähän bändiin.
Kun ensimmäisen kerran näin tän kaverin, en puhunut sille mitään, mutta kelasin, että miksi toi jätkä ei soita Muddy Bonesissa. Se näyttää ihan siltä kuin se soittaisi meidän bändissä ja vaikuttaa muutenkin hyvältä jätkältä Nyt menee hyvin, ollaan treenattu paljon ja keikkaakin on tulossa.”

Monilla teidän tyylisillänne rokkibändeillä (esim. Mötley) on melko railakka imago, onko Muddy Bonesilla  suunnitelmia samansuuntaiseen meininkiin?
Mr. Jones: Ei me koskaan pyritä siihen että ois Cadillacit ja kymmenen erinäköstä/-kokosta missiä takapenkillä. Ehkä se on enemmän sitä taiteilijaelämää, että me tehään mitä huvittaa.

Kerron Jonesille saaneeni juurikin vaikutelman, että miehillä on aika terve ja maanläheinen ote bändiinsä; musiikkia ei soiteta perseen, viinan ja rahan saamisen toivossa, vaan enemmänkin juuri musiikin itsensä takia. Jones allekirjoittaa tämän.
Mr. Jones: ”Juu, se musiikki on oikeasti tärkeätä. Olisihan se hieno soittaa jollain stadionilla mutta ei se ole sinänsä mikään tavoite”.
.
Siis syy miksi teette tätä?
”Ei. Eikä raha. Eikä mikään muukaan huomio. On kiva tehdä musaa ja soittaa sitä. Se on tärkeintä. Loppuunmyyty keikka vaikka Tavastialla olisi totta kai hieno saavutus,. mutta me otetaan ihan rauhassa, tehdään biisejä ja soitetaan keikkaa, pidetään hauskaa ja katsotaan mitä elämä tuo.

Hauskanpidosta puheen ollen, aikaisemmin sanoit punaviininkin lemahtavan tämän bändin ollessa kyseessä, niin hauskanpitoon liittyviä kommelluksiakin lienee taskussa vai..?
Mr. Jones(virnistää): Joo… No löytyyhän noita; on vuodatettu verta, kyyneliä sekä ties mitä muita eritteitä. (..? toim. huom)
Mutta voisin kertoo vaikka..
Se oli vielä TG aikoja. Meillä oli silloin semmoinen keikkamyyjä nimeltä X. Se buukkas meille keikan Otavasta ja sitä varten meillä oli vuokralla minibussi. X oli ainoa kenellä oli ajokortti, minäkin olin silloin vielä alaikäinen. Kukaan meistä ei ollu ajanu tai koskenukkaa autoo, paitsi…. ” (hetken hiljaisuus) ”No, kukaan meistä ei ollu koskaan ajanukkaa autoo. Olin Tikkurilan asemalla, X, Pete ja Dave olivat lähteneet hakemaan minibussia. Odottelin niitä että ne noukkaa mut kyytiin ja lähetää siitä sitten Otavaa.

Katon sinne parkkikselle ja nään et sinne tulee just minibussi ja ja lähin kävelee sinne päin. Vilkasin sitten kuka oli kuskina ja rupesin heti kilee että ”Mitä helvettiä, mitä Dave tekee ratissa, X ajaa, mä en suostu tulee kyytiin jos Dave ajaa.” No, X lähti ajaa, mutta eihän se ees päässy siitä parkkikselta pois ja lopulta kun se pääs, niin se jäi johonki risteykseen jumiin niin että siihen keräänty kunnon jono, takana kaikki autot tööttäili. Siinä vaiheessa  Dave kilahti ja ilmoitti, että vittu minä ajan. Kysäisin siinä sitten vähän huolissani, että olikohan se ajanu ikinä autoa, johon Dave vastas reippaasti, että ”No vittu en!”

Dave lähti siinä sitten ajaa ja puolessavälissä matkaa oppi käyttämään vilkkuakin. Meillä oli kaks keikkaa samana päivänä Otavassa ja kun  päästiin perille ni Dave meinas ajaa jonkun skidin yli joka pyöräili keskellä tietä. Kaikki käänty vaan bussissa kattoo, että huh, just ehti jarruttaa.

Iha hyvin se loppujen lopuks meni, Dave ajo meidät sinne ja takasin. Tulihan siitä sitten X:lle sitten kaikennäköstä sakkoa, törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen, ylinopeussakkoja,  monta sataa euroa. Eí siinä mitään.”

Näinhän siinä käy, rapatessa roiskuu.



Keikkaahan herrat tosiaan ovat tehneet suhteellisen lyhyen uransa melko paljon; bändi muun muassa aloitti keikkailun suoraan viiden päivän minikiertueella. Ravintolat ja keikkapaikat maksavat bändeille vuosittain jatkuvasti yhä vähemmän, parhaassa tapauksessa bändit joutuvat maksamaan keikan soittamisesta. Kumpaan suuntaan raha tämän bändin pojille matkaa, sisään vai ulos?
Mr. Jones: Vaihtelee tosi paljon, mutta lähetään siitä, että mennään, jos ei jäädä pahasti miinukselle. Kyllä sitä rahaa joskus tulee ja joskus ei, mutta se menee kuitenkin, joten tärkeintä on se, että saa tosiaan soittaa sen keikan 

Onko ikinä tullut keikan jälkeen sellaista tunnetta, että tämä saattaisi johtaa johonkin isompaan?
Mr. Jones: Todellakin, sanotaan, meiän ensimmäinen keikka, soitettiin siellä jo encore, ihmiset vaan hullaantu. Kai me oltiin sit vaan niin hyviä” Jones lisää nauraen  ”Tokalla keikalla soitettiin encoreita sit jo kolme. Sillon tosiaan tulee erittäin hyvä fiilis kun jengi oikeesti pyytää lisää.”


Tuliko  yllätyksenä?
Mr. Jones: ”Juu, tuli ihan täysin yllätyksenä , että siellä ruvettiin vaan huutaa lisää. Ei siinä mitää muute siinä kolmessa encoressa samana iltana, mutta siin oli vaan se,  että joka välissä juoksin bäkkärille ja vaihdoin paidan.  Sitten mulla ei ollukkaa puhtaita vaatteita sen minirundin loppukeikoilla."

Tämän sanottuaan Jones nautiskelee pullon finaaliin, vilkaisee sitä pettyneenä ja heittää sen olkansa yli. Haiskahtaa siltä, että tämä juttutuokio lähenee loppuaan.
Vielä viimeinen kysymys; miksi ihmisten pitäisi tietää Muddy Bonesista?
Mr. Jones: ”Me ollaan hyvä bändi. Ja tuota.. en tiedä tarviiko ihmisten tietää, mutta nyt ne ainakin tietää kun ne on nyt lukenu tämän. Come and see us!”

Dare you?